Ensinnäkin: Oikein lämpimät kiitokset omasta ja Junior Teamin puolesta kaikille kannustuksesta, kommenteista, onnitteluista ja kehuista!

/Ira; kiva, jos löysit tossuohjeen. Netistäkin jotain löytyy, esim.  tällaiset virkatut. Mulla ei varmaan edes ole tuolta ajalta SK-lehtiä, koska muistan silloin enemmän ommelleeni vaatteita kuin neuloneeni ja siksipä mulle on silloin tullut varmaankin Ottobre-lehti./

Olympialaisista  

...ajattelin vähän naputella tunnelmia ja tuntemuksiani. Osallistuminen on ollut erittäin mielenkiintoinen kokemus. Mukanaolo tällaisessa tempauksessa on jo sinänsä ihan uusi kokemus ainakin minulle. Neulebloggaaminenkin on itselleni vielä melko uutta, mutta tuntuu, että tämän tempauksen myötä on tullut tutustuttua lähemmin moneen bloggaajaankin.

Työn valinta ja siihen valmistautuminen oli melkoisen kutkuttavaa, kun halusin valita ainakin ajallisesti riittävän haasteellisen työn, joka toisaalta kuitenkin inspiroisi riittävästi tekemään sen loppuun asti. Olen neulojana pahimmanlaatuinen kaapissamarinoija, jolle yhden työn valmiiksi saattaminen on yleensä vaikeaa, joskus suorastaan mahdotonta. Odottakaas, kun vielä joskus kerron, mitä kaikkea (ja miltä vuosikymmeneltä) mulla on komeroiden kätköissä. Huojentavaa kyllä, lajitovereita näyttää neulojien joukosta löytyvän runsaanpuoleisesti, joten ei se kai niin kauhean vakavaa edes ole, lähinnä kai noloa.

Kuitenkin tällä taustalla yhden villapuseron tekeminen tietyssä ajassa kokonaan valmiiksi asti, langanpäiden päättelyä ja resorin ja kainaloaukkojen kiinniompelemista myöten on aika saavutus sinänsä ja olen siitä ihan ylpeä.

Muiden neulojien edistymisen seuraaminen on ollut hauskaa, samoin oman juniorijoukkueen patis.... kannustaminen ja avustaminen - jonkinlaista joukkuehenkeäkin on kieltämättä leijunut ilmassa.

Mutta... Vähän tyhjä olo mulle kuitenkin jäi. Työ oli enemmänkin sellainen suoritus tai tusinatyö, ei niinkään nautinto. Suurin ilo tuli suunnittelemisesta ja tietysti määräaikaan valmistumisesta. Jotenkin tällä hetkellä tuntuu vähän siltä kuin joku muu olisi tehnyt sen neuleen. Se ei oikein tunnu omalta.

Pari asiaa olisin ehkä jopa tehnyt toisin ilman tätä aikarajaa. Kuviot tein tarkoituksella jämäkeristä ja tietysti joku väri loppui kesken. Todennäköisesti muulloin olisinkin hieman purkanut ja vaihtanut värejä toisiin, mutta nyt en jäänyt miettimään asiaa enempää, vaan jatkoin vain eteenpäin. 

"Taiteellisten" taukojen pitäminen on joskus neuleelle hyväksi ja näyttää sopivan itselleni sittenkin paremmin. Ei niin, että tarkoituksella pitäisi jättää kesken, mutta jotenkin sen työn kuulosteleminenkin kuuluu asiaan, ainakin jos on vähän isommasta neuleesta kysymys. Useinhan neulontatauko pitkittyessään päätyy työlle kuolemaksi, kun se ei enää puhuttelekaan, mutta joskus muutaman päivän miettimisellä löytyy paitsi uusi inspiraatio, myös jonkun ongelmakohdan ratkaisu. Tässä työssä ei päässyt ajatus oikein kypsymään työn tasalle, joten se jäi vähän semmoiseksi liukuhihnatyöksi.

Joka tapauksessa tämä projekti kaikkineen kannatti kokea ja onhan meillä nyt sitten aito perinne-olympiapusero. Suurensin kokoa tarkoituksella jonkin verran, siitä tuli n. 160-senttinen ja se on nyt esikoiselle sopiva. Seuraavissa talviolympialaisissa sitä pitänee pojista nuorempi ja kuopus saa kunnian käyttää paitaa sitä seuraavien talviolympialaisten aikoihin, kahdeksan vuoden kuluttua.

Lopuksi vielä Mummulle terveiset ja tsemppaukset viimeisen hihan neulomiseen!! Sinullahan on jo langatkin pääteltynä, joten varmasti aika riittää !! Kiri-kiri!

Olis kyllä mielenkiintoista kuulla muiden kisailijoiden tunnelmia ja ajatuksia tästä olympiatouhusta. Minä siis tykkäsin, vaikka vähän hassu olo jäikin omasta työstä.

edit 1.

EDIT 2: pari kuvaa täälläkin.

lisää edittejä tiedossa varmaan illemmalla - me mennään nyt matsiin. MOI!